Kahlaamon sohjosta nuorisotyön puolesta

SSS-miesten hallituksen norminpurkutalkoot ja yhteinen ponnistus julkisen talouden sopeuttamiseksi on herättänyt levottomuutta myös nuorisotyön kentällä. Vanha inhorealisti tosin toteaa heti, että tämä on niin nähty…

Kuten onkin: 1990 –luvun alun laman leikkauksien seurauksista toipuminen kesti kauan.  Silloinkin maa säästi siitä mistä kenties vähiten kannattaisi: tulevaisuudestaan. Laman lapsi on kohtalaisen huono osallistuja ja niinpä noiden säästöjen tuloksena syntyivät myöhemmin hukatun sukupolven porukat, joita etsimään yhteiskunta sittemmin palkkasi satoja etsiviä.

No, tämä on oma tarinansa, historiaa, josta NykySuomi ei juuri näytä oppineen. Nytkin säästetään tulevaisuudesta: koulutuksen säästöt jatkuvat tasolla, joka hirvittää. Työmarkkinat eivät vedä ja korvaavien tukitoimien teko on tehty erittäin hankalaksi, nuorisotakuusta ei puhu enää kukaan. 

Sipilän hallitus on myös laatinut listan, joka on herättänyt huolta laajalti. Hallitus on listannut lakeja, joiden noudattamisessa kunnat voisivat toimia oikeastaan miten haluavat. Ironista kyllä juuri uudistettavana oleva nuorisolaki on yksi näistä.

Mikä muuttuu? No tosipuheella ja periaatetasolla ei juuri mikään: nykyinenkin laki on väljähkö puitelaki, suunnat näyttävä ohjeisto. Sikäli ei huolta. Eikä lähtökohtaisesti sikälikään, että nuorisotyön budjettiosuus ei isosti rasita kokonaistaloudellisessa tarkastelussa. Mutta toisaalta hallitus listoineen viestii arvolatauksellista signaalia: eipä väliä näistä hommista. Kun jutut menevät periaatteellisiksi, on siinä pieni toimiala hankalassa rakosessa varsinkin kun kunnissa tuskaillaan kasvavissa taloushaasteissa.

Toinen kiusallinen asia on valtion talousarvioesitys. Siinä nuorisotyön sinänsä pienehköihin määrärahoihin esitetään merkittävää leikkausta. Kolmannes on paljon, vaikka ehkäpä sitten tasonsa säilyttävillä nuorisotyön veikkausvoittorahoilla jotenkin vajetta voidaan paikkailla. Silti kyse tässäkin on vähintään kiusallisesta signaalista, jolla sitä paitsi voi olla myös aitoa merkitystä.

Kiintoisaa on ollut se, että työllistämismäärärahojen loppumisesta tuli uutinen vasta, kun ne loppuivat Etelä-Suomesta heinäkuussa. Lapista ne loppuivat nuorten osalta jo keväällä. Tällä kehityskululla ja valtion budjettileikkauksilla voi olla iso merkitys yhden valtakunnallisen nuorisotyön 2000 –luvun menestystarinan, nuorten työpajojen, tulevaisuuteen.

Edellä on lyhyesti kuvattu asioita, joiden perusteella ei ole ollut yllätys, että Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi jatkaa jo viime vuonna toteutettua Hupparikansan puolesta –kampanjaa. Siihen me täältä Inarista toki osallistumme ja sitä suosittelemme kaikille. Lokakuun alun nuorisotyön viikko on kiireistä aikaa, mutta katsotaan, josko silti onnistuisimme luomaan jonkun paikallisille päättäjille kohdistetun tempauksen.

Aihetta lähestyy myös nuorisotyössä mukana tai sitä lähellä olevien henkilöiden luoma Nuorisotyön puolesta kampanja, jossa toimitaan mm. teemaa sivuavan blogin kautta. Ajatus on tarjota myönteisiä tarinoita nuorisotyön merkityksestä heille, jotka päätöksiä tekevät ja resursseja ohjaavat.

Hyviä hommia, julkisuutta ja keskustelua tarvitaan. Toivon, että hankkeilla olisi hyvä strateginen ajattelu mukanaan. Ja myös hyvät, tietoon pohjautuvat valtakunnalliset perustelut. Laatua vaaditaan, muuten kampanjointi jää huutavan ääneksi erämaassa.

Minuakin muuten pyydettiin kirjoittamaan Nuorisotyön puolesta -blogiin. Lupasin toki, kunnes havahduin siihen, että minullahan on ongelma: tekstin pitäisi olla myönteinen.

Voi hyvää päivää… Mitenhän ratkaisen tämän haasteen?

Barents in my mind

Taas mennään. Ensimmäinen työreissu tuli tehtyä heti elokuun alussa. Käytiin Altassa sikäläisen mainion Nuorisotalo Husetin vieraana. Inarilaiskokoonpano Prison of the proud sai osallistui ihan mahtibändileiriin nimeltään Gigant. Sen ohella vierailu palveli meneillään olevaa Barentsin nuorisotutkimusta ja tutkija Tomi puolestaan pääsi äimistelemään Norjan meininkejä. Suunniteltiin samalla tutkimuksen julkistamistapahtumaa alkukeväälle. Ihan mukavaa oli kuulla talon vastuuohjaaja Kajan näkemys siitä, että kun yhteistyötä on jokunen vuosi jo tehty, niin sitä ei lopeteta ihan helposti. Niinpä.

Suomen Barents puheenjohtajuuden kunniaksi  Kansainvälisen Yhteistyön ja Liikkuvuuden keskus Cimo pisti hakuun Barents in my mind tapahtumatuen. Jos olen ymmärtänyt oikein, asia tapahtui Opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta.

Hyvä homma. Ajateltiin oitis, että meillä voisi olla jotain. Olikin, mutta kappas vain, pelkästään vääränlaisia kohteita.

Pääidea kaatui siihen, että se olisi toteutettu Pohjois-Norjassa, samaisessa Altassa.  Otti päähän, kun se selvisi vasta puhelinkeskustelussa. Toki on niin, että hakuilmoitus kannattaisi lukea huolella eikä soitella turhia. Alueen kakkosvaihtoehto kaatui siihen, että Nuorisokeskus Vasatokka ei voinut olla hakija. Sama tarina kuin edellä: soitto ja ilmeni, että hakuilmoitus kannattaisi lukea huolella. Kolmas vaihtoehto olisi ollut myös, mutta se tapahtuu vasta alkuvuonna 2016. Liian myöhään ja se siitä sitten näiltä osin.

Oma kokemus Barentsin yhteistyön edistämisestä ja tekemisestä on se, että se on mielenkiintoista mutta sangen haastavaa puuhaa. Innostaminen yhteistyöhön on niin kovaa hommaa ja siihen sisältyy siinä määrin haasteita, että minua kummastutti kun lopulta havaitsin kuinka tarkkaan säännelty tuki oli. En tiedä yhtään millaisia hankkeita rahoitettiin tai rahoitetaan. Sen tiedän, että ensimmäistä hakuaikaa jatkettiin, oireellista kyllä tälle lajityypille. No, toivon, että raha menee ja että hankkeet ajavat tarkoitusta ja nuorisovaihto alueella virkistyy ja edistyy.

Tavallaan kyllä ymmärrän sen, että ministeriö Suomen puheenjohtajuuden takia halusi tapahtumia nimenomaan Suomeen.  Ollaan kuitenkin matkan varrella itsekin kokeiltu erilaisia contact making juttuja Lapissa. Hyviä tilaisuuksia, hyvin vähän seuraamuksia.

Siksi meillä oli ajatus viedä nuorisotyöläisiä uusiin ympyröihin vuonon rantaan hakemaan vaikutteita toisenlaisista tavoista tehdä nuorisotyötä ja innostumaan sitä kautta viemään jatkossa nuoria lähialueille ja tuomaan vastavierailijoita omille nurkille. Ällisteltiin kyllä sitä, että se ei ollut hakukelpoinen idea. Oma kokemus on se, että parhaiten vaihtoa edistetään koukkaamalla katsomaan miten naapurissa toimitaan. No, toisella kertaa sitten se vaihtoehto.

Odotan  kyllä nyt toisaalta erityisesti yhtä muualla kehiteltyä ideaa ja sen tukikelpoisuutta. Minusta se idea on tosi hyvä ja Inari pääsisi siinä mukaan ihan kätevästi.Jos homma toteutuu, on se kyllä muutaman kirjoituksen arvoinen asia. Kuinka käy, nähdään pian.

Sinällään on tietenkin niin, että tuki-idea on tosi tärkeä, erinomainen suorastaan. Ainakin täällä pohjoisessa on paljon yhteistä siitä riippumatta asutaanko Murmanskin alueella, Norrbottenissa, Finnmarkissa vai Lapissa.

Yhteistä on paljon erityisesti myös tulevaisuudessa. Siksi tietoisuus ja liikkuvuuden lisääminen juuri naapureiden kesken olisi tärkeätä ja sen edistäminen pitäisi olla kaikkien asia. Siihen taas tarvitaan joustavia ja ei byrokraattisia rahoitusjärjestelyjä.

Tukea tarvitaan myös jo olemassaolevien yhteistyöjuttujen turvaamiseen. Jatkuvuus on tärkeää, itseasiassa se on tärkeämpää kuin alinomainen uuden kehittely.

Skoeoe

Mr Pink is dead

Tämä  muistokirjoitus on julkaistu kesäkuun lopulla lyhennelmänä Nuorisotyölehdessä

Otsikon sanoin alkoi murmanskilaisen ystäväni viesti toukokuun puolivälissä. Viestissä oli linkki Venäjän Facebookin VKontakten sivuille ja kehotus käydä toteamassa tilanne. Ja sieltä löytyikin sykähdyttävä kuva kahdesta pakettiautosta, joihin lastattiin Murmansk Youth House Mr. Pinkin irtaimistoa.

Lopullinen ratkaisu ei ollut yllätys. Nuorisotalon toinen ja viimeiseksi jäänyt puheenjohtaja Natasha Kolesnik kertoi jo syyskuussa 2014 Rovaniemellä tavatessamme, että monien vastoinkäymisten ja rahoituksen ongelmien johdosta Mr. Pink ”vaivutetaan joksikin aikaa koomaan”. Norjalaisen nettijulkaisun Barents Observerin haastattelussa Kolesnik ja talon idean isä Zhenya Goman kertoivat toukokuussa, että lopullinen isku oli se, kun hallinto ilmoitti nuorisotalolle, että sen tulee hakeutua ulkomaan agenttien listalle. Tämä olisi merkinnyt riippumattoman talon joutumista entistäkin tehokkaampaan tarkkailuun ja loppumattomiin byrokraattisiin raportointeihin.

Mr. Pink oli ehkä vaikuttavin nuorisotalo missä olen koskaan käynyt ja olen käynyt monissa kymmenissä toinen toistansa mahtavammassa paikassa. Mr. Pink oli kehyksessään edelläkävijä, ja kun nuorisotalo Venäjällä on edelläkävijä, on siinä jotain käsittämättömän kiehtovaa. Matka Murmanskista Vladivostokiin on hillittömän pitkä, ja kun talon rakentajat kertoivat toimintansa alkuaikoina olevansa oma, ainutlaatuinen nuorisotalo koko federaatiossa, oli sen kuuleminen mykistävä kokemus.

Talo oli aiemmin Murmanskin Aluehallinnon Nuorisokomiteassa työskennelleen Zhenya Gomanin luomus. Nuorten itsensä hallinnoiman ja heidän omien projektiensa takomona toimineen nuorisotalon esikuva löytyy Tromssasta Pohjois-Norjasta. Nuoret rakensivat talon Murmanskin kaupungilta vuokraamaansa vanhaan kirjastoon kaupungin pohjoisosaan.  Vierailin siellä ensi kertaa kesäkuussa 2011, jolloin kunnostustyöt oli juuri aloitettu. Rakennuspölyn ja kaaoksen keskellä tuntui uskomattomalta, että siihen joskus rakentuisi nuorisotalo. Kun olin nähnyt missä oltiin kesäkuussa, oli lähes käsittämätöntä katsella nettistriimiä talon avajaisista jo saman vuoden marraskuussa.

Talo ehti toimia kolme ja puoli vuotta. Se toimi kotikaupungissaan ja sen eri nuorisoprojektit tuottivat tapahtumia muutamiin Kuolan niemimaan muihin kaupunkeihin. Mr. Pink myös verkostoitui kansainvälisten hankkeiden kautta lähinnä Pohjois-Norjaan sekä myös Lappiin, jossa Inarin ja Tornion nuorisotoimet ehtivät olla tekemisissä sen kanssa Connecting Young Barents –hankkeessa vuosina 2012 - 15.

Zhenja Goman kertoi kerran talossa tavatessamme, että hän ehdotti Aluehallinnon työjaksollaan useita kertoja monen vuoden ajan Mr. Pinkin kaltaisen tilan perustamista. Ajatusta pidettiin periaatteessa hyvänä, mutta käytännössä mitään ei tapahtunut. Goman kyllästyi odotteluun, irtisanoutui ja ryhtyi toteuttamaan unelmaansa kansalaisjärjestöpohjalta. ”Oli pakko, ei ollut vaihtoehtoa. Tässä on haastetta, sillä lopulta, mikäli idea ei ole hallinnon oma, se ei ole oikeasti hyvä toteutettavaksi”. Tähän juttu taisikin lopulta kaatua.

Mr. Pink innosti lukuisia murmanskilaisnuoria toimimaan paremman kotikaupungin puolesta. Se mahdollisti  nuorten ryhmien unelmien ja ideoiden toteutumista ja, kuten meilläpäin sanotaan, edisti kotikaupunkinsa nuorten osallisuutta. Into johti varsin nopeasti törmäyskurssille virallisen järjestelmän kanssa.  Jo keväällä 2012, Venäjän presidentin vaalien aikaan, taloa varoitettiin esittämästä ihmisoikeuksia käsitelleen videofestivaalin yhteydessä saksalaista dokumenttia nimeltään Khodorkovski. ”Pohdimme asiaa, mutta totesimme, että olisi poliittinen teko jättää dokumentti esittämättä”, kertoi Natasha Kolesnik myöhemmin. Tieto filmin esittämisestä meni eteenpäin heti kun valot Mr. Pinkin tapahtumasalissa syttyivät dokkarin päätyttyä ja tämän jälkeen käynnistyi jatkuva arvuuttelu vuokrasopimuksen jatkosta.

Murmansk ei halunnut tukea talon toimintaa taloudellisesti tai ryhtyä sen kanssa yhteistyöhön missään vaiheessa, vaikka talo halusi neuvotella näistä. Päinvastoin. Kun Mr. Pink kovien ponnistelujen jälkeen sai toimintansa käyntiin, perusti kaupunki vastaavan nuorisokeskuksen eteläosaan Murmanskia syksyllä 2013. Viimeistään tämä kertoo kuitenkin oleellisen: Mr. Pink on henkinen voittaja, kaupunki tuli tunnustaneeksi tarpeen. 

Näiltä pohjilta tie alkoi kuitenkin näyttää ylivoimaiselta jo kesällä 2014, ja kun vierailin siellä viimeiseksi osoittautuneen kerran viime lokakuussa, oli jo melko selvää, mihin ollaan ajautumassa.

Minulla oli harvinainen tilaisuus seurata kohtalaisen läheltä Mr. Pinkin elinkaarta parinkymmenen  murmanskilaisnuoren verkostosta toimivaksi ja erilaiseksi venäläiseksi nuorisotaloksi.  Siltä pohjalta tunnen suurta arvostusta ja myötätuntoa kaikkia tuohon kokeiluun osallistuneita kohtaan. Me Suomessa emme oikeasti tiedä millaista on toimia, kun kaikki pitää tehdä ihan itse ja haasteet ovat tosi kovat. Surullista sikäli kun näin kävi, mutta nuoret siellä voivat olla ylpeitä siitä mitä he tekivät.

Mr. Pinkille ehti syntyä pikkuveli, Mr. Orange, Apatityn kaupunkiin noin 250 kilometriä Murmanskista Pietariin päin. Tätä kirjoitettaessa ei ole selvää mikä on sen tulevaisuus. VKontaktessa Mr Orange jatkaa tiedottamistaan...

Isonveljen aktivistit puolestaan ovat ilmoittaneet jatkavansa teatteri-, nuorisokuoro- ja elokuvakoulutoimintaa muita kanavia käyttäen.

Zhenja Goman kertoi alkukesällä sosiaalisessa mediassa, että heillä on kaikki hyvin. Asia on ottanut koville, mutta kun isoja päätöksiä on tehty, on ollut helpompaa. ”Parempi näin. Tässä ilmapiirissä en olisi halunnut Mr. Pinkin idean elävän yhtään pitempään”.

Niinhän se taitaa olla. Ja onneksi venäläinen on selviytyjä ja syntyneisiin ystävyyksiin ei ulotu hallintokaan…

Seppo Körkkö