Lomajaksoon sisältyi myös erikoinen rockkonsertti. Oma korvienväli kävi siellä niin kierroksilla ja eli sekä nykypäivää että eilistä siinä määrin samantahtisesti, että on paikallaan pureksia tuntemuksia. Illassa oli samaa fiilistä mitä Lapin Partiolaisten syyskilpailujen ratamestarityö on mukanaan tuonut.
Inarissa on vuodesta 2009 alkaen vietetty Inari viikkoa, josta on jo lyhyessä ajassa ehtinyt muodostua Inari viikot. Idea on yksinkertainen: pistetään kaikki kunnan kesätapahtumat jonoon, markkinoidaan niitä ja toivotaan tietysti runsaasti paikallista osanottoa ja maksukykyisiä turisteja. Kaksi viikkoa Inarissa tanssitaan, soitetaan pelimannimusaa, huuhdotaan kultaa, ajellaan moottorikelkoilla kilpaa vetten päällä, kokoonnutaan muuten vaan yhteen, juodaan, nahistellaan ja kyläjuhlitaan.
En ole itse oikein ollut innostunut. Töissä on onneksi päästy vähällä. Vuonna 2009 kokeiltiin nuorille rockkonserttia ja lopputulos oli aika odotettu: hyvät bileet, hyviä bändejä, suhteettoman vähän lipun lunastanutta yleisöä ja johtopäätös oli nopea, ei kannata tässä muodossa.
Töihin mahtuu niin paljon pippaloita, matkoja, ihmisten kohtaamista ynnämuuta säpinää, etten lomilla kaipaa mitään isoja kokoontumisajoja. Mielummin sitä viettää aikaansa kotiporukoissa taikka oman itsensä seurassa hillajängällä, Järvellä tai tunturissa. Siinä muuten osa nuorisotyön hintaa tekijälleen, yksi merkittävimmistä varjopuolista on tuo: jatkuva työtouhuaminen ihmisten parissa riistää tekijänsä omaa sosiaalista elämää. Vapailla ei tosiaan tunne vetoa kansanjoukkoihin.
No nyt kumminkin osallistuin rokkikinkereille. Oli pakko, ei ollut vaihtoehtoja. Osana Inari viikkoa paikallinen leirintäalue järjesti järjestyksessään toisen Ivalo Rock City -tapahtuman ja sen jälkimmäisenä iltana kohtasi pohjois-lappilainen rockmusiikki 1980- ja 2010 -luvuilta.
On jotenkin hätkähdyttävää kun joutui toteamaan, että itsellä on läheinen kokemus molempiin. Lertsun illassa tämä tarkoitti sitä, että tunsin sekä saamerockin lähettilään Sombyn että takavuosien ivalolaisen kulttibändi Oxfamin soittajat. Hämmennystä lisäsi oivallus siitä, että Sombyläisten syntyessä heavymiehet olivat tuolloin jo lukuisia keikkoja heittäneitä 25-vuotiaita
miehiä ja itse olin... Niin... Alkaa olla jo melkoiset aikajanat.
Sisäistä rokkaajaa hakemassa
En voi sanoa olleeni mikään varsinainen rockmies nuoruudessani. Siihen, että lopulta löysin sisäisen rokkiminäni tarvittiin muutto Inariin ja pari vuotta ammatillista nuorisotyötä.
Ivalo ja Inari ovat kummia paikkoja. Niissä on soitettu rokkia niin kauan kuin muistan ja minä muistan 30 vuotta. Matkaan mahtuu paljon hyviä soittajia, hienoja nuoria, lukuisia kelpo bändejä, paljon innostusta ja jonkin verran myös musiikin ammattilaisiksi ajautuneita yksittäisiä muusikkoja. Varsinaista murtautumista laajan yleisön tietoisuuteen vaikkapa sallalaisen Stalingrad Cowgirlsien tapaan ei ole tullut. Armeija ja opiskelemaan lähtö ovat hoidelleet bändit "hengiltä" tässä mielessä aivan liian varhain.
Oxfamin opin tuntemaan 1980-luvun alkuvuosina Ivalon legendaarisen treenimestan Pommarin synnyn myötä. Bändi osallistui moneen, huipennuksena 1984 nuorten taidetapahtumaan ja hyvällä draivilla: Ylitorniolla tuli Lapin voitto ja edustuspaikka Lahden valtakunnalliseen tapahtumaan. Se reissu olikin sitten kaikilla mittareilla tarkasteltuna erittäin värikäs.
Reissuja ja tapahtumia rockin kanssa tai ilman on ollut matkan varrella kymmenittäin, sadoittain, mutta tuo Lahden keikka kuuluu legendaaristen reissujeni top kolmoseen ja ihan kevyesti. Muistikuvat ovat edelleen selkeät ja tapahtumista voisi kirjoitella erikseen pitkän stoorin. Menemättä yksityiskohtiin voisi todeta, että kokonaisuus musiikin lisäksi koostui kirkkaanvihreästä Kleinbussista, virkavallasta, mainiosta manageroinnista, Hennalan kasarmin päävartiostosta, lahtelaistytöistä, ivalolaisesta rokkiuhosta sekä parista mustasta silmästä.
Kun orkesteri Lahdessa värikkäiden vaiheiden jälkeen saatiin koottua yhteen edustustehtäviä varten hiukkasen ennen keikkaa, seurailin herrojen jälleennäkemisen riemua loivasti epäuskoisena. Muistanpa oikein hyvin kuinka bändin kitaristi Timo sanoi minulle, ettei kannata olla huolissaan. "Me kuule vedetään kova keikka".
Ja niin ne vetikin. Niiltä pohjilta oli nyt mukava seurata Oxfamin esiintymistä. Vuodet ovat vierineet, mutta soittotaito ei ollut kadonnut mihinkään. Nytkin tuli hieno veto ja kunnon nostalgiapläjäys muutoinkin.
Lähtökohtien ja lähtemisen suhteellisuus
Vertailu on aika inhottavaa ja jokainen bändi elää ajassaan. Silti pidän Oxfamia edelleen kovimpana bändinä minkä Ivalo on ikinä kyennyt tuottamaan. Tämä nuorten miesten kokoama ja ivalolaiseksi superbändiksi ajateltu kokoonpano oli ymmärtääkseni taitotasoltaan hyvin lähellä jo läpimurron tuolloin tehneitä nuorten bändejä.
1980-luvulla ei ollut Myspacea eikä Youtubea. C-kasetit kiersivät, bändejä nähtiin lähinnä keikoilla, joita oli aivan liian vähän ja vain jotkut onnekkaat ja taidokkaat pääsivät lehtiin tai radioon saakka. Jos julkisuuden hetki koitti se piti käyttää heti. Ivalon näkövinkkelistä asia ei ole koskaan ollut helppoa. Yksistään se, että kauas on aina ollut pitkä matka, on vaikuttanut.
Lähtökohdat ovat muutoinkin olleet kovin erilaiset. Jo vuonna 1982 olin Tampereella kokeiluna järjestetyssä lasten valtakunnallisessa taidetapahtumassa, jossa Lapin lääniä edusti legendaarinen The Steel Inarin kirkonkylästä. Muistan poikien biisitkin: Lapin äidin kehtolaulu ja Apache, instrumentaali-versioina.
Samassa sessiossa soitti isohko Oulunkylän pop-opiston progebändi. Järvisen Klasun oppilaita kertoivat olevansa ja soittivat todella hienosti. Mutta niin soitti Steelkin. Hesan pojat jäivät seuraamaan ja olivat innoissaan, ei mitättömintäkään ylimielisyyden oiretta inarilaisiin päin. "Missä musiikkiopistossa opiskelette?", kysyttiin. Hetken hiljaisuuden jälkeen yhtyeen suupaltti basisti Jari vastakysyi, että Mitä missä?
Niinpä niin. No, kyllähän siellä Tampereella sitten pojat jatkokertoilivat elämästään Juutuan Torvipojissa ja Lukkarin Pekan opetuksesta ja innostamisesta. Lertsulla muisteltiin menneitä Oxfamin vokalisti Tapion kanssa ja tähän samaan teemaan päädyttiin: taustalla oli opettajia sekä kansalaisopisto ja ihan mieltä lämmittävää oli kuulla, että nuorisotoimistolla oli ollut oma osansa
bändin historiassa.
Nuo Tampereen sattumukset olivat minun ensi kosketus siihen mikä maaginen yhdistävä voima musiikki on tulivatpa nuoret sitten kuinka erilaista ympyröistä tahansa. Sittemmin olen törmännyt rockin yhdistävään voimaan hyvin usein erityisesti Rajarock -tapahtumissa, joissa kitara ja rummut toimivat kerta toisensa jälkeen takuuvarmasti kieli- ja kulttuuriesteiden poistajana.
Sombyn etsikkoaika
Sombystä ja sen hienoista nuorista saamenkulttuurin läheteistä olen kirjoitellut aiemminkin.
Tunnen erityisesti bändin inarilaiset miehet hyvin takavuosien muista kokoonpanoista. Kitaristi-manageri-säveltäjä Oulan ja basisti-vokalisti-juontaja-filosofi Juhon kanssa kierreltiin muutama vuosi Lappia ja Murmanskin aluetta aika tiiviisti powermetalliorkesterin Eklipticonin vielä eläessä. Klassikkoreissuja lajissaan nekin. Kun bändi unohtaa rumpalin luoteis-venäläiseen ostoskeskukseen hetkeä ennen soundscheckiä, joutuu siinä väkisinkin käymään melko syvällisiä keskusteluja porukan kanssa...
No. Sombykin on soitellut meidän nuorisotyökuvioissa moneen eri otteeseen. Bändi tai sen mainio akustinen versio pelasti marraskuisen Pajarockin peruutusten aiheuttamilta hankaluuksilta, hieno hommeli oli se...
Olen ennustanut, että vuotsolais-inarilainen Somby on seuraava lappilainen kokoonpano, joka Stalingradien jälkeen tekee näyttävän esiinmarssin. Kautokeinon Sáme Grand Prixin, tuon saamelaisten Euroviisujen sekä sitä seuranneen Euroopan vähemmistökielten Liet -festarin voittojen jälkeen näyttikin hetken lupaavalta. Mutta liiankin tuttua rataa on ollut jatko: armeija, opiskelut, kaikki siellä täällä, levy kylläkin tuli...
Minä toivon todella, että bändi nyt päättyneen armeijakierteen jälkeen pystyy taas keskittymään harjoitteluun ja uusien biisien tekemiseen sekä levyn julkaisemiseen. Oikoteitä eturiviin ei ole, ei edes maan ainoalla saamenkielisellä rokkibändillä. Töitä, töitä ja töitä. Intoa bändissä on ja taitoa. Hienoja saamelaiskulttuurin lähettiläitä koko ryhmä. Ja ehkä vielä lähempänä läpimurtoa kuin Oxfam omana aikanaan.
Lertsun illassa Somby heitti hienon setin taas kerran.
Mukavan illan loppuyhteenveto
Palataan vielä Lertsulle. Illan aloitti Somby ja sitä jatkoi Oxfam. Eipä sitten enää isommin kiinnostanut seurata Wet T-shirt tahi Mahtavin kaljamaha -kisoja. Aika meni ihmisten kanssa rupatellessa. Sinällään täytyy todeta, että itse tapahtumalle näyttää olevan kysyntää. Watercrossit päivällä ja illalla kaljahanojen läsnäolo yhdistettynä hyvään musatarjontaan muodostavat toimivan yhtälön: 1000 myytyä lippua on nykyoloissa Ivalossa paljon, tosi paljon.
Ai niin. Rockhommiin vielä: soittihan Lertsulla joku Movetronkin. Ei iskenyt illan asetelmassa sekään. Sillä bändillä olikin sitten ihan omat faninsa, joku kertoikin olevansa erilainen nuori, se 1990-luvun nuori.
Kävelin kotiin ja makustelin iltaa. Huomasin viettäneeni laatuaikaa kahden pohjoisen bändin soitannan sekä kummankin fanijoukon kanssa. Toisen sakin keski-ikä oli semmoiset 45 ja toisen 20 vuotta. Mahtavaa.
Minulle oli lisäksi kerrottu, että olin joskus mahdollistanut asioita kenties ihan oikealla tavalla. Aamuyöllä kävellessä oli kylmä, mutta tuntui mukavalta. Olo oli ihan rock...
Skoeoe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti