Maan arvostetuimmaksi aikakausilehdeksi usein tituleerattu Suomen Kuvalehti on tutkituttanut lähes 400 ammatin arvostuksen kuusi kertaa vuoden 1991 jälkeen. Numerossaan 21.5. lehti kertoo viimeiset tulokset. Lehti toteaa monen ammatin menettäneen vuosien saatossa hohtoaan. Toisaalta erityisesti hoito- ja hoiva-alat ovat entistä korkeammassa kurssissa.
Nuorisotyöläisen arvostuksesta käydään ajoittain vilkastakin keskustelua. Takavuosina omaa keskustelua leimasi eräänlainen alemmuuden tunnelma. Tästä on onneksi viime vuosina päästy.
Syytä onkin. Kuvalehden tutkimus osoittaa, että kaikkien ammattien joukosta löytyy kolme, joiden listasijoitus on ollut koko tutkimusajan nousukiidossa. Lista on kiintoisa: sijoitustaan ovat joka kierroksella parantaneet poliisi, maanviljelijä ja nuoriso-ohjaaja. Tutkija selittää viimeistä yleisellä huolella nuorten syrjäytymisestä ja mielenterveydestä. Ei huono selitys ollenkaan, ennaltaehkäisevä työ on arvossaan ja tässä katsannossa nuoriso-ohjaajat voivat kyllä olla ylpeitä tekemisistään.
Samassa SK:n numerossa on mainio juttu 62-vuotiaasta nuorisotalon ohjaajasta Irmelistä. Lyhyt tarina on alan ammattilaiselle tosi mukavaa ja opettavaista luettavaa. Kokeneella ohjaajalla on selkeää katu-uskottavuutta ja puhe on punnittua. Vaikka ohjaustyö ei omassa työssäni ole se ykkösjuttu, niin on sitä projektihallinnan, henkilöstöjuttujen ja muun byrokratian lomaan 30 vuodessa mahtunut siinä määrin, että on helppo allekirjoittaa Irmelin ajatukset.
Ajoittain keskustellaan myös siitä mikä on sopiva ikä nuoriso-ohjaajalle. Irmelin haastattelun loppu on riemastuttava: "Jään eläkkeelle ensi vuoden lopussa. En yhtään koe olevani niin vanha". Siinäpä se tiivistetysti: ikä on paljolti myös asennekysymys, ainakin henkisesti...
Fysiikkaa tietysti on välillä koetuksella ja varsinkin palautuminen vaatii oleellisesti enemmän kuin kolmikymppisenä. Silti: kumma juttu, mutta ikä lisää jollain oudolla tavalla lavakarismaa. Niin se on, selittämätön mysteeri...
Kenen syy ja millä perustein
Paikallislehti Inarilainen julkaisi 26.5.2010 Ivalon yläasteen koulun kasiluokkalaisten kirjoituksia elämästään Ivalossa.
Nimimerkki Stönöläinen kaipaa lisää aukioloaikoja Ivalon nuorisotalo Stönölle ja toteaa, että "tilat eivät ole nykyään melkein ikinä auki ja nuoret pyörivät kauppojen sisällä. Sitten tulee valituksia, että me kuulemma häiritään asiakkaita". Kirjoittaja haluaa lisää työntekijöitä tiloille ja perustelee esitystään tekemällä riemastuttavan johtopäätelmän: "Mielestäni se on nuorisotilan pitäjien vika, että ei ole muuta tekemistä kuin kotona tai kaupoissa hillua päivät pikät".
Olen miettinyt, että onko teksti tehty huumorin pilke silmänurkassa vai ihan tosissaan. Olen tullut siihen tulokseen, että se sisältää molempia ulottuvuuksia. Kirjoittajan tekstissä ilmenee, että hän arvostaa kotikylänsä nuorisotilaa ja ohjaajia sinällään kovasti. Miksipä sitä huonolle mestalle lisää aukioloa esittäisi? Stönö on hyvä kokoontumispaikka. Talven asiaskasluvut puhuvat myös puolestaan, porukoita on riittänyt.
Johtopäätös kauppoihin liittyen on kyllä aika huima. Loogisesti ajattelusta seuraisi se, että Helsingin Nuorisoasiainkeskus on itseasiassa syypää siihen, että nuoret kovasti paljon viihtyvät Itäkeskuksessa tai Kampin ostoskeskuksessa. Tai Rovaniemen nuorisotoimisto saa porukat kerääntymään ajoittain Lordi aukiolle ja Kemijoen rantaan. Aika hurja ajatusleikki. Täytyyhän vastuuta jättää niillekin, jotka ostosparatiisit houkutuksineen rakentavat. Ja kotiin, vanhemmille.
Toinen hurja ajatus liittyykin siihen, että koti ei olisi enää minkäänarvoinen paikka olla ja elää. Ainakin me Inarissa pohdimme tilojen aukioloaikoja myös siltä kantilta, että aikaa jäisi kotiin ja muihin harrastuksiin. Oma juttunsa on sitten se, että vaikka tila olisi auki 7 x 9 tuntia viikossa niin so what. Hengailua on ollut aina ja luulenpa, että edes edelläkuvatulla järjestelyllä ei kaupoissa ja muissa julkisissa tiloissa kokoontumisista säästyttäisi.
Erityisen ja perustyön mahdollisuuksien hilpeä ristiriita
Nuorisotyöntekijä on tottunut olemaan jollain tavoin puolustusasemissa. Niinpä itsekin lukiessani Stönöläisen tekstiä olin ensin loivasti ärsyyntynyt. Sitten pysähdyin pohtimaan.
Nuori kirjoittaja onkin, kenties ja todennäköisesti tietämättään, sohaissut perimmäisten kysymysten laaria tavalla, johon liittyy monta tärkeätä näkökulmaa.
Lisää työntekijöitä... Niin. Meillä suomalaisessa nuorisotyössä on saatu kovasti paljon lisää työntekijöitä koko 2000 -luku. On etsivää työtä, nuorisokeskuksten sosiaalista työtä, mamu-työntekijää, erilaisia työvalmentajia pilvin pimein, hanketyöläisistä puhumattakaan. Resursseja on löytyny ja löytyy yhä. Hyvä niin sinällään. Inarissakin on tehostettu asioita huomattavasti erilaisten erityisavustusten avulla.
But then comes the BIG but... Onko keisarilla sittenkään vaatteita? Vaatii aivan hillitöntä ponnistelua ja käsittämätöntä onnea palkata ihan tavallinen nuoriso-ohjaaja tekemään sitä ihan tavallista, mutta niin keskeisen tärkeätä perustyötä, jonka pohjalle moni asia on nostettavissa. Puhutaan niistä henkilöistä, jotka SK:n ammattivertailussa ovat nostaneet arvostussijoitustaan. Miten tässä näin kävi: kaikkialla osataan nähdä pulmia ja erityistyön tarvetta ja rahaa siihen ja jos minkälaiseen kehittämiseen löytyy helposti. Pelkästään hakemisen vaiva... Mutta kukaan ei halua rahoittaa perustyötä, kaiken pohjaa.
Niin: miten tässä näin pääsi käymään. Nykyinen hallitus teki sinällään mainion lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman, joka lopulta määrittelee mm. ne kohteet, joihin resursseja erityisesti kohdennetaan. Oireellista "erityiskehityksen" korostumiselle olikin se, että kun asiakirjaa valmisteltiin, sen ensimmäisestä versiosta puuttui kokonaan perinteinen nuorisotilatyö. Onneksi jo Säätytalon valtakunnallisessa avaustilaisuudessa yksi tutkija ja yksi pääkaupunkiseudun nuorisotalovastaava ottivat asiaan voimakkaasti kantaa. Eivät lopulta
olleet prosessissa ainoita, joten mainintoja tästä perustyöstä sittenkin tuli ohjelmaan.
Aika mainio ja paljastava lipsahdus varsinkin kun ohjelmaa valmisteltiin Opetusministeriön nuorisoyksikössä. Selitys oli, että itsestäänselvyyksiä ei ajateltu ottaa mukaan. Niinpä niin. Mitä ihmeen itsestäänselvyyksiä?
Kauppa/nuokkari -keskustelu sisältää myös kysymyksen siitä olisko perinteisen tilasidonnaisen nuoriso-ohjaajan ajatuksesta siirryttävä aiempaa enemmän toisentyyppisiin ratkaisuihin. Kehitys on viimevuosina vienytkin siihen, että työssä korostuu moniammatillinen ja -yhteisöllinen ote. Erityisesti yhteistyötä koulujen ja sosiaalityön kanssa on pyritty viemään eteenpäin.
Tiloja kumminkin on ja paineet pitää ne tehokkaassa käytössä ovat kovat. Jokainen vuokrantarkistus saa hiipuvien talousarviokehysten kanssa painivan hallintonuorisotyöntekijän ihon kananlihalle. Muutos nuorisotyöntekijän työssä on mahdollinen, mutta ristiriita kasvavan tila-aukiolopaineen kanssa kestämätön. Tarvittaisiin lisää työntekijöitä, niitä joita Stönöläinen perää tai sitten ihan uudenlaista, ennakkoluulotonta ja hallintorajat ylittävää yhteistyönäkyä.
Voi kysyä myös, että tarvittaisiinko uutta ajattelua myös siinä mihin valtiovallan nuorisotyöhön kanavoimia varoja kohdennetaan ja onko se edes realistinen toive. Minä kyllä pelkään, että nykykehitys yleisellä tasolla johtaa alueiden eriarvoistumiseen: vahvat vahvistuvat ja reunat yrittävät selvityä jotenkin. Siinä välissä on kuntia, jotka sinnittelevät ja tekevät luovuudesta hyveen. Peruskehystä rahoitellaan vuosittain merkittävin erillisrahoituksin, joilla mm. Stönöläinen ja hänen kaverinsa pidetään tyytyväisinä.
Liike jatkuu niin pitkään kun luovuutta ja tukieuroja riittää. Ilmassa leijuu kiusallisena kysymys siitä, että mitä tapahtuu, jos nuo kaksi loppuvat. Mitä pysyvää uutta onkaan onnistuttu synnyttämään?
Skoeoe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti