lauantai 29. toukokuuta 2010

Kaksi kuvaa nuoriso-ohjaajasta (-työntekijästä)






Maan arvostetuimmaksi aikakausilehdeksi usein tituleerattu Suomen Kuvalehti on tutkituttanut lähes 400 ammatin arvostuksen kuusi kertaa vuoden 1991 jälkeen. Numerossaan 21.5. lehti kertoo viimeiset tulokset. Lehti toteaa monen ammatin menettäneen vuosien saatossa hohtoaan. Toisaalta erityisesti hoito- ja hoiva-alat ovat entistä korkeammassa kurssissa.

Nuorisotyöläisen arvostuksesta käydään ajoittain vilkastakin keskustelua. Takavuosina omaa keskustelua leimasi eräänlainen alemmuuden tunnelma. Tästä on onneksi viime vuosina päästy.

Syytä onkin. Kuvalehden tutkimus osoittaa, että kaikkien ammattien joukosta löytyy kolme, joiden listasijoitus on ollut koko tutkimusajan nousukiidossa. Lista on kiintoisa: sijoitustaan ovat joka kierroksella parantaneet poliisi, maanviljelijä ja nuoriso-ohjaaja. Tutkija selittää viimeistä yleisellä huolella nuorten syrjäytymisestä ja mielenterveydestä. Ei huono selitys ollenkaan, ennaltaehkäisevä työ on arvossaan ja tässä katsannossa nuoriso-ohjaajat voivat kyllä olla ylpeitä tekemisistään.

Samassa SK:n numerossa on mainio juttu 62-vuotiaasta nuorisotalon ohjaajasta Irmelistä. Lyhyt tarina on alan ammattilaiselle tosi mukavaa ja opettavaista luettavaa. Kokeneella ohjaajalla on selkeää katu-uskottavuutta ja puhe on punnittua. Vaikka ohjaustyö ei omassa työssäni ole se ykkösjuttu, niin on sitä projektihallinnan, henkilöstöjuttujen ja muun byrokratian lomaan 30 vuodessa mahtunut siinä määrin, että on helppo allekirjoittaa Irmelin ajatukset.

Ajoittain keskustellaan myös siitä mikä on sopiva ikä nuoriso-ohjaajalle. Irmelin haastattelun loppu on riemastuttava: "Jään eläkkeelle ensi vuoden lopussa. En yhtään koe olevani niin vanha". Siinäpä se tiivistetysti: ikä on paljolti myös asennekysymys, ainakin henkisesti...
Fysiikkaa tietysti on välillä koetuksella ja varsinkin palautuminen vaatii oleellisesti enemmän kuin kolmikymppisenä. Silti: kumma juttu, mutta ikä lisää jollain oudolla tavalla lavakarismaa. Niin se on, selittämätön mysteeri...

Kenen syy ja millä perustein

Paikallislehti Inarilainen julkaisi 26.5.2010 Ivalon yläasteen koulun kasiluokkalaisten kirjoituksia elämästään Ivalossa.

Nimimerkki Stönöläinen kaipaa lisää aukioloaikoja Ivalon nuorisotalo Stönölle ja toteaa, että "tilat eivät ole nykyään melkein ikinä auki ja nuoret pyörivät kauppojen sisällä. Sitten tulee valituksia, että me kuulemma häiritään asiakkaita". Kirjoittaja haluaa lisää työntekijöitä tiloille ja perustelee esitystään tekemällä riemastuttavan johtopäätelmän: "Mielestäni se on nuorisotilan pitäjien vika, että ei ole muuta tekemistä kuin kotona tai kaupoissa hillua päivät pikät".

Olen miettinyt, että onko teksti tehty huumorin pilke silmänurkassa vai ihan tosissaan. Olen tullut siihen tulokseen, että se sisältää molempia ulottuvuuksia. Kirjoittajan tekstissä ilmenee, että hän arvostaa kotikylänsä nuorisotilaa ja ohjaajia sinällään kovasti. Miksipä sitä huonolle mestalle lisää aukioloa esittäisi? Stönö on hyvä kokoontumispaikka. Talven asiaskasluvut puhuvat myös puolestaan, porukoita on riittänyt.

Johtopäätös kauppoihin liittyen on kyllä aika huima. Loogisesti ajattelusta seuraisi se, että Helsingin Nuorisoasiainkeskus on itseasiassa syypää siihen, että nuoret kovasti paljon viihtyvät Itäkeskuksessa tai Kampin ostoskeskuksessa. Tai Rovaniemen nuorisotoimisto saa porukat kerääntymään ajoittain Lordi aukiolle ja Kemijoen rantaan. Aika hurja ajatusleikki. Täytyyhän vastuuta jättää niillekin, jotka ostosparatiisit houkutuksineen rakentavat. Ja kotiin, vanhemmille.

Toinen hurja ajatus liittyykin siihen, että koti ei olisi enää minkäänarvoinen paikka olla ja elää. Ainakin me Inarissa pohdimme tilojen aukioloaikoja myös siltä kantilta, että aikaa jäisi kotiin ja muihin harrastuksiin. Oma juttunsa on sitten se, että vaikka tila olisi auki 7 x 9 tuntia viikossa niin so what. Hengailua on ollut aina ja luulenpa, että edes edelläkuvatulla järjestelyllä ei kaupoissa ja muissa julkisissa tiloissa kokoontumisista säästyttäisi.

Erityisen ja perustyön mahdollisuuksien hilpeä ristiriita

Nuorisotyöntekijä on tottunut olemaan jollain tavoin puolustusasemissa. Niinpä itsekin lukiessani Stönöläisen tekstiä olin ensin loivasti ärsyyntynyt. Sitten pysähdyin pohtimaan.

Nuori kirjoittaja onkin, kenties ja todennäköisesti tietämättään, sohaissut perimmäisten kysymysten laaria tavalla, johon liittyy monta tärkeätä näkökulmaa.

Lisää työntekijöitä... Niin. Meillä suomalaisessa nuorisotyössä on saatu kovasti paljon lisää työntekijöitä koko 2000 -luku. On etsivää työtä, nuorisokeskuksten sosiaalista työtä, mamu-työntekijää, erilaisia työvalmentajia pilvin pimein, hanketyöläisistä puhumattakaan. Resursseja on löytyny ja löytyy yhä. Hyvä niin sinällään. Inarissakin on tehostettu asioita huomattavasti erilaisten erityisavustusten avulla.

But then comes the BIG but... Onko keisarilla sittenkään vaatteita? Vaatii aivan hillitöntä ponnistelua ja käsittämätöntä onnea palkata ihan tavallinen nuoriso-ohjaaja tekemään sitä ihan tavallista, mutta niin keskeisen tärkeätä perustyötä, jonka pohjalle moni asia on nostettavissa. Puhutaan niistä henkilöistä, jotka SK:n ammattivertailussa ovat nostaneet arvostussijoitustaan. Miten tässä näin kävi: kaikkialla osataan nähdä pulmia ja erityistyön tarvetta ja rahaa siihen ja jos minkälaiseen kehittämiseen löytyy helposti. Pelkästään hakemisen vaiva... Mutta kukaan ei halua rahoittaa perustyötä, kaiken pohjaa.

Niin: miten tässä näin pääsi käymään. Nykyinen hallitus teki sinällään mainion lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman, joka lopulta määrittelee mm. ne kohteet, joihin resursseja erityisesti kohdennetaan. Oireellista "erityiskehityksen" korostumiselle olikin se, että kun asiakirjaa valmisteltiin, sen ensimmäisestä versiosta puuttui kokonaan perinteinen nuorisotilatyö. Onneksi jo Säätytalon valtakunnallisessa avaustilaisuudessa yksi tutkija ja yksi pääkaupunkiseudun nuorisotalovastaava ottivat asiaan voimakkaasti kantaa. Eivät lopulta
olleet prosessissa ainoita, joten mainintoja tästä perustyöstä sittenkin tuli ohjelmaan.

Aika mainio ja paljastava lipsahdus varsinkin kun ohjelmaa valmisteltiin Opetusministeriön nuorisoyksikössä. Selitys oli, että itsestäänselvyyksiä ei ajateltu ottaa mukaan. Niinpä niin. Mitä ihmeen itsestäänselvyyksiä?

Kauppa/nuokkari -keskustelu sisältää myös kysymyksen siitä olisko perinteisen tilasidonnaisen nuoriso-ohjaajan ajatuksesta siirryttävä aiempaa enemmän toisentyyppisiin ratkaisuihin. Kehitys on viimevuosina vienytkin siihen, että työssä korostuu moniammatillinen ja -yhteisöllinen ote. Erityisesti yhteistyötä koulujen ja sosiaalityön kanssa on pyritty viemään eteenpäin.

Tiloja kumminkin on ja paineet pitää ne tehokkaassa käytössä ovat kovat. Jokainen vuokrantarkistus saa hiipuvien talousarviokehysten kanssa painivan hallintonuorisotyöntekijän ihon kananlihalle. Muutos nuorisotyöntekijän työssä on mahdollinen, mutta ristiriita kasvavan tila-aukiolopaineen kanssa kestämätön. Tarvittaisiin lisää työntekijöitä, niitä joita Stönöläinen perää tai sitten ihan uudenlaista, ennakkoluulotonta ja hallintorajat ylittävää yhteistyönäkyä.

Voi kysyä myös, että tarvittaisiinko uutta ajattelua myös siinä mihin valtiovallan nuorisotyöhön kanavoimia varoja kohdennetaan ja onko se edes realistinen toive. Minä kyllä pelkään, että nykykehitys yleisellä tasolla johtaa alueiden eriarvoistumiseen: vahvat vahvistuvat ja reunat yrittävät selvityä jotenkin. Siinä välissä on kuntia, jotka sinnittelevät ja tekevät luovuudesta hyveen. Peruskehystä rahoitellaan vuosittain merkittävin erillisrahoituksin, joilla mm. Stönöläinen ja hänen kaverinsa pidetään tyytyväisinä.

Liike jatkuu niin pitkään kun luovuutta ja tukieuroja riittää. Ilmassa leijuu kiusallisena kysymys siitä, että mitä tapahtuu, jos nuo kaksi loppuvat. Mitä pysyvää uutta onkaan onnistuttu synnyttämään?

Skoeoe
 

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Lööpit ja ne: ruman nuoruuden etulyönti mediassa???




Taas kerran piti pysähtyä miettimään, että mikä siinä on kun se rumempi puoli nuoruudesta kiinnostaa ja synnyttää otsikoita oleellisesti helpommin kuin ne tosiasiassa huomattavasti enemmät myönteiset asiat. Jos miettii viime vuosien inarilaista nuoruuden julkikuvaa, niin se on äärimmillään karua luettavaa. Isoja otsikoita ovat synnyttäneet:

* kissanpolttajat
* höpöheinä (kannabis) ringit
* kiduttavat koulukiusaajat
* päihdekuskien romuttuvat autot
* sissileiriä muistuttavat rippikoulut

Ja nyt viimeinen ulostulo: koronkiskonta ja lukuisat nyrkkitappelut Ivalossa.

Vakuuttava ja karu lista. Mikä siinä on, että ääri-ilmiöitä korotetaan ja näin sivumennen leimataan koko porukka. Hankalista asioista vaikeneminen on väärin, pulmista pitää tietysti keskustella, mutta joku älyllisyys sentään olisi hyvä säilyttää. Lööppimaailmassa unohtuu helposti se, että valtaosa nuorista (Inarissakin) elää ihan tavallista nuorten elämää ja pärjää omassa elämässään lopulta ihan hyvin. Tämä olisi syytä aina muistaa. Näin ne asiat lopulta kuitenkin ovat.

Pappako betalar - ihan tähdellinen paneelikeskustelu

Asia ajankohtaistui kun Selvä Peli -työryhmä yhdessä Ivalon yläasteen koulun kanssa järjesti nuorten rahankäyttöön liittyvän moniammatillisen paneelikeskustelun taannoin Ivalon elokuvateatteri Aslakissa.

Hieno tilaisuus. Yllättävän runsaasti porukkaa, nuoria ja aikuisia. Vilkasta ajatustenvaihtoa herkästä aiheesta. Tilaisuuden ennakkomainonnassa oli esitetty asian pohjustukseksi provosoivia kysymyksenasetteluja: paljonko nuorellasi on oikeasti rahaa? - maksaako nuoresi korkoa, jos lainaa kavereiltaan rahaa? - onko nuortasi kiristetty tai uhkailtu? - kuinka paljon varastellaan? Paneelia pohjustettiin myös kunnan ja seurakunnan nuorisotyöntekijöiden yläasteelaisille tekemällä kyselyllä.

Nämä asiat kääntyivät yllättäen itseään vastaan. Kuinka ollakkaan Lapin maakunnallinen radiokanava innostui markkinoimaan teemaa otsikolla Koululaisten koronkiskonta johtanut nyrkkitappeluihin. Voi olla, että kyseisen kanavan painettua tekstiä on edesauttanut varomaton sanailu. Kumminkin voi kysyä, että miksi tuollainen tarina? Ennakkoon tehty juttu etsi sensaatiota eikä vastannut ollenkaan pidetyn paneelikeskustelun kulkua ja henkeä. Ilkeintä on se, että juttu leimaa surutta kaikki. Useat nuoret kysyivät: olemmeko me tuommoisia? Tarkoitushakuisuudesta kertoo se, että oppilaskyselyn tulos esitettin muodossa: 30% yläasteikäisistä varastelee. Todellisuudessa tulos oli se, että 27% tietää varastelua tapahtuvan. Ero on enemmän kuin hiuksenhieno. Sopii kysyä miksi asia halutaan esittää näin...

Opetus onkin se, että varovaisuus kannattaa. Sekään luultavasti ei riitä, jos toimittaja tietää mitä haluaa. Halulla taas ei välttämättä tarvitse olla tekemistä todellisuuden kanssa... Pohdittavaksi jääkin se, että miksi näin.

Kauppakeskusten dilemma

Aslakin paneelikeskustelussa puhuttiin mm. näpistelystä. Kauppiaiden edustajat kertoivat ihan selkokielellä sen, että kyllä Ivalossa aikuisetkin osaavat, nuoria on yksin turha syyllistää.

Puhuttiin myös nuorten oleilusta kauppojen eteisissä. Jännä juttu. Kaupat ja kauppakeskukset tehdään paikoiksi, joihin ihmisten toivotaan kokoontuvan. Ja katso: kun he sitten kokoontuvat, ei sekään ole hyvä. Aika hätkähdyttävä oli kauppiaiden näkemys siitä, että nuorten ryhmät pelottavat erityisesti iäkkäämpiä asiakkaita. Pelottavat, kaupoissa, julkisissa tiloissa???

Asiahan ei ole mitenkään erityisen ivalolainen. Helsingin Sanomat kertoi ilmiöstä taannoin laajassa artikkelissaan, joka oli otsikoitu sanoin Suomen suurin nuorisotila. Juttu valaisi arkea Kampin ostoskeskuksessa keskellä Helsinkiä. Samasta ilmiöstä juteltiin taannoin torniolaisten nuorisotyön ammattilaisten kanssa: ostoskeskus På Gränsen kerää porukoita ja joku on jo ehtinyt kysellä, että mitä aiotte...

Aika outoa. Miksi joku porukka pitäisi rajata pois pilaamasta muiden ostosparatiiseilua? Ja miksi jonkun aivan ulkopuolisen tahon pitäisi puuttua asiaan? Lähtökohtaisesti juttu kuuluu vanhemmille ja ostosparatiiseille. Nuorisotilat ja muut toiminta on yksi vaihtoehto tietysti. Ja yhteistyö on aina mahdollista, mutta päävastuu pitää määritellä sinne minne se pitää määritellä. So simple. Poliisi pitää toimivaltansa rajoissa huolen lopusta. Näin se vaan on...

Hankalan teeman esillenostamisen sietämätön riskialttius

Niin. Kauheus on katsojan silmissä. Edelleen jää mysteeriksi se, että miksi se ruma puoli nuoruudesta on niin kiintoisa. Minusta asiassa on edetty viime vuosina myönteiseen suuntaan, mutta nyt on tapahtumassa jos ei nyt ihan täyskäännös niin loivaa taantumista kumminkin.
Iltapäivälehtityyli ruokkii tietysti ihmisten luontaista uteliaisuutta ja tuo kirstuun euroja. Mutta toisaalta: onko tässä kaikki? Luulenpa, että kyse on ainakin osin muustakin.

Väärää ja yksipuolista asenteellisuutta ei kannattaisi ylläpitää. Nuoret ovat tulevia yhteiskunnan rakentajia. Ei ole yhdentekevää millä painotuksilla mediaosallisuutta edistetään.

Se on syytä huomioida vähintään omassa tiedottamisessa. Pulmista ei pidä vaieta, mutta tasapainon ja rehellisyyden nimissä on syytä myös korostaa myönteistä nuoruutta, ihan tavallisia menestystarinoita. Ne eivät ehkä myy, mutta kokonaisuus koostuu pääosin niistä. Se pitää muistaa. Muuten ollaan virhepoluilla...

Ajattelee

Skoeoe


sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Reindeerspotting - pako Rovaniemeltä...







Olen elänyt ensimmäiset 19 vuotta Rovaniemellä. Edelleenkin tulee piipahdettua säännöllisesti, kerran pari kuukaudessa Lapin pääkaupungiksi nimetyssä entisessä kotikylässä.

Huhtikuun reissulla oli ihan pakko käydä katsomassa Reindeerspotting, dokumentti, joka on Rovaniemellä vetänyt täydet salit viikkotolkulla. Pakkoon oli monta syytä. Ivalossa sinällään on hienoa kyllä vielä ihan oikea elokuvateatteri, joka ei kuitenkaan voi ainakaan vielä vastata digitaalisen näytäntötoiminnan vaatimuksiin. Reindeerspottingin suhteen täällä ollaan siis vieropalkisten teattereiden armoilla. Kuva kiinnosti tietenkin ammatillisesti ja ei se rovaniemeläisyys mihinkään häviä, ei edes Inarissa... Joskus kultaisen 1970 -luvun alussa kuultiin huhupuheita hassiksen polttajista, mutta muutoin huumepuolella oli ainakin näennäisen rauhallista. Sittemmin on töissä tullut liiankin paljon tietoa Rovaniemen maineesta mm. Subutexin kotimaisena katuparatiisina

Poronsarvikaavan karumpi puoli


Odotukset olivat siis korkealla tietenkin. Yhtään tuttua ei Maximissa istunut, mutta outoa paikallisuutta tunsin, ainakin kuvittelin niin.

Kovin oli karu kuva rovaniemeläisen alakulttuurin arjesta. Tavallaan dokkari oli pitkäveteinen, mutta ennalta-arvattavuudessaan ja toistossaan ei jättänyt todellakaan kylmäksi. Siihen on ihan pakko ottaa joku kanta. Se pisti tehokkaasti miettimään paitsi kuvattua paikallista alakulttuuria myös sen työn pohjia, joilla pyritään pitämään uudet nuoret irti huumeista ja päihteistä ylipäänsä.

Dokumentin toteutus näkyy tottakai lopputuloksessa. Se ei kumminkaan haittaa. Jälkikäteen olen tullut ajatelleeksi, että leikkauspöydän äärellä ei ole ollut ihan helppoa. Kun huumehöyryissä oleva henkilö kuvaa muutaman vuoden huumehöyryisiä kavereitaan, syntyy helposti mahtava määrä materiaalia. Kun systemaattisuus ja teknisesti kelpo materiaali etsitään editointipöydässä, on urakka ollut varmaan melkoinen. Lopputuloksena on kuitenkin ehdottoman katsottava leffa, lähtökohdat huomioiden tulos on hieno.

Huumeita vastaan vaiko eikö...???

Reindeerspotting on tietenkin keskusteluttanut puolesta ja vastaan. Ymmärrän hyvin sen, että elokuvatarkastamo on asettanut leffalle 18 ikärajan. Nuorisotutkija Vesa Puuronen ällisteli maakuntalehti Lapin Kansassa taannoin ikärajaa. Puurosen viesti on se, että elokuva ei ihannoi ja että valtaosa nuorista on täysijärkisiä ja ymmärtää alleviivailematta elokuvan huumevastaisen viestin.

Viikko myöhemmin samassa lehdessä kirjoittava kirkon nuorisotyönohjaaja- sosionomi AMK Hanna Laiho ottaa ihan päinvastaisen kannan asiaan. Hänen mielestään elokuva on yksipuolinen ja käsittelee osin ihannoivaan sävyyn huumenuoria.

Totta on, että leffa ei puutu päähenkilönsä läheisten elämään. Totta on sekin, että siihen sisältyy Rovaniemihuumorilla höystettyä kerrontaa, lievää sovellusta samasta lajityypistä mitä Jari Tervo nerokkaasti käyttää aiempien vuosikymmenten Rovaniemi kuvauksissaan. Ei voinut mitään, on myönnettävä, että parissa kohtaa nauratti.

Silti kallistun enemmän Vesa Puurosen linjoille. Reindeerspotting puutteineenkin on selkeän huumeidenvastainen. Voisin jopa näyttää sen 15 -vuotiaille tosin tilanteessa, jossa olisi läsnä ainakin loivan alleviivauksen tilaisuus. Keskusteleminenhan siihen on mitä oivallisin tapa, kyllä nuoret tästä keskustelisivat, ihan takuulla.

Tourism Cityn osakonkurssi

Keskustelu jatkuu. Lapin Kansa nosti 27.4. etusivulle viiden palstan levyisenä otsikon: Subutex ottaa koukkuun rovaniemeläisnuoria. Nyt kuukautta myöhemmin lehti oli hakenut esille entisen käyttäjän, joka kertoo Reindeerspotting-elämän voivan edelleen liiankin hyvin Rovaniemellä.
Toisaalta viranomaislähteistä on todettu, että Lapissa ei ole tapahtunut radikaalia käytön nousua, kehitys on ollut lievästi ja tasaisesti nousevaa.

Reindeerspotting kuvaa kuitenkin rankkaa ja epätoivoista elämänmuotoa, joka on todellisuutta joillekuille nuorille aikuisille ihan tässä lähellä. En tiedä lopulta onko tärkeätä kinastella elokuvan esityksen alaikärajasta tai sisällöistä. Lopulta tärkeäksi jää se, että leffa on nostanut esille aran ja ilmeisen hyvin piilossa pysyneen asian. Keskeistä kai on kysyä miten lappilaisen matkailun ja koulutuksen lippulaivaksi itsensä nostaneen Rovaniemen sisälle on päässyt kehittymään Subutexin ja huumeiden käytön ympärille kietoutunut alakulttuuri. Keskeistä on myös oppia jotain.

On helppo yhtyä Hanna Laihon näkemykseen siitä, että kun elämässä ei ole mieltä - ei unelmia, ei opintoja, ei työtä eikä toimeentuloa- on tuohon tyhjiöön saatava edes jokin helpotus. Ja edelleen: näköalattomuus onkin kaiken ennaltaehkäisevän ja korjaavan työn suuri haaste, pullon ja pillerin/töötin tilalle pitää tarjota vaihtoehto.

Ei ole yhdentekevää millaisia alkakulttuureja Rovaniemi synnyttää. Kaupunkin on Lapin nuorten sulatusuuni, perusopetuksesta ja lukiosta muuttaa Inaristakin vuosittain paljon nuoria jatko-opintoihin Rovaniemelle. Tässä suhteessa huoli ja haasteet ovat ikävällä tavalla jakamattomat, yhteiset.

On siis syytä tietää. Käykää katsomassa Reindeerspotting, käykää, vaikka ette pitäisi siitä millaista Rovaniemi-kuvaa se viestii. Ja sitten: nähkää kaiken nuorisotyön/ennaltaehkäisevän työn merkitys. Ja vanhemmat olkoot perillä lastensa menemisistä. Iso yhteinen tavoite täällä pohjoisessa ja muilla reuna-alueilla on kasvattaa nuorten itsetunto hyvälle tasolle ennenkuin he väistämättä joutuvat vaihtamaan maisemia. Ei on oikein käytettynä mahtava sana...

miettii

Skoeoe

lauantai 15. toukokuuta 2010

Asiat etenevät...!!!











Kaksi kuukautta on pitkä aika. Erityisen pitkä aika se on blogitekstin päivittämisen välillä. Ei voi kieltää, näin on...

No, joskus inspiraatio antaa odottaa itseään. Tai ei jaksa, tai ehdi... Seli seli. Monenlaista on kumminkin sattunut maalis-huhtikuun aikana ja niihin sattumuksiin aion nyt tarmokkaasti palata. On myönteinen pakko, sillä jos nyt ei ottaudu kirjoitushommiin niin se loppuu helposti koko blogin pitäminen. Se ei kumminkaan ole tarkoitus, ei suinkaan. Nuorisotyössä tapahtuu koko ajan kaikkea kiintoisaa.

Ikuisuuskysymykset ratkaisujen äärellä

Selvä Keli aloittaa myönteisillä asioilla. Ei voi mitään, mutta heti kohta onkin sitten kommentoitava sitä kielteistä puolta: rumaa nuoruutta, sitä joka synnyttää lööpit ja viiden palstan otsikot. No, se on seuraavan blogitekstin aihe. Nyt iloitaan...

Toukokuun alussa vietettiin mukavaa juhlahetkeä: Ivalon nuorisotila Stönön keittiö rakennettiin käytännössä kokonaan uusiksi. Oheinen kuvasarja kertoo oleellisen.

Harvoin näkee sataa niin tyytyväistä teiniä, kun keittiön käyttöönottopippaloissa. Hyvää kannattaa sinällään odotella. Vielä loppumetreillä meinasi ahdistaa. Kuten kunnanhallituksen jäsen Minka puheessaan totesi oli vaikeata: " Lopulta kunnanhallitus kävi kuitenkin itse paikanpäällä ja toteisi omin silmin, että oikeasti aika alkeellista..." Mahtavaa. Remppa alkoi miltei heti. Saneeraus teki 100 nuorta ja heidän ohjaajansa onnellisiksi pitkäksi aikaa.

Stönön keittiöremppa aloittaa sarjan hienoja asioita Inarin nuorten elinolojen edistämisessä.
Seuraavat 2-3 vuotta ovat kiihkeätä aikaa. Kehityshankkeiden lista on komeaa luettavaa:

- Inarin kirkonkylän nuorisotila 2010-
- Ivalon urheilukenttä 2010-
- Inarin kirkonkylän urheilukenttä 2011 -
- Sosiaalisen nuorisotyön ohjaaja Nuorisokeskus Vasatokkaan elokuussa 2010
- Vasatokan investoinnit 2011 -

Kun tähän listaan lisätään se, että Saamelaiskäräjät etsii parhaillaan nuorisosihteeriä heti alkavaan avoimen viran hoitajan tehtävään, niin on syytä olla tyytyväinen inarilaiseen ja käräjien osalta koko saamelaisalueen meininkiin. Asiat etenevät käytännössä, ei vain puheissa. On annettava tunnustusta Inarille, Saamelaiskäräjille sekä Opetusministeriölle: kaikkialla asiat eivät ole näin. Kaikkea muuta

Se on täkäläisittäin hyvä se, tästä on hyvä jatkaa Inarin nuorten hyvinvoinnin puolesta tehtävää työtä.

Skoeoe